torstaina, maaliskuuta 30, 2006

Tasokasta tankkausta

Suurkaupungeissa on joskus vaikea löytää järkevänhintainen lounaspaikka, jonka laatu ja loppulasku eivät yllätä ikävällä tavalla. Tähän on ratkaisu: museoiden kahvilat.

Keskiviikkona Lontoon National Galleryssä nautin todella miellyttävän brittilounaan. Hovi ohjasi minut pöytään ripeästi, yhtä rivakasti saapui paikalle tarjoilija ruokalistan kanssa. Tilasin paahtopaistipatongin ja vettä. Muutamassa minuutissa sain eteeni makoisan patongin, joka oli aseteltu kahtia leikattuna sipsien ja raikkaan rucolasalaatin lomaan. Salaatinkastikkeeseen oli saatu luultavasti piparjuurella pikantti maku, joka raikasti suolaisten sipsien raskautta.

Kokonaisuus pullovesineen maksoi reilun kuusi puntaa. Uskomattoman täyttävää ja hyvää. Moderni versio pubilounaasta. Ei huono.

maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Artisokkia etanoiden puutteessa

Luen (edelleen) iltaisin Felipe Fernandez-Armeston teosta History of Food (2002). Usein seurauksena on pienen iltapalan syönti. Jos sivukaupalla lukee erilaisia ruokakuvauksia, alkaa väkisinkin kaivata hiukopalaa. Tämä siitä huolimatta, että teoksessa kerrotaan eri kansojen omaleimaisista ruokavalioista ja 1800-luvulla alkaneesta dieettivillityksestä.

Suosikki-iltapala on juustoleipä, mutta tänään on marinoituja artisokansydämiä. Olen juuri lukenut etanoiden syönnin historiasta, joten iltapalankin tulee olla hieman hienompi.

Kaiholla muistan viime kesän Porvoon reissua ja illallista Timbaalissa.

Kunnon teetä bisnesneuvotteluihin, kiitos!

Japanilainen teeseremonia juhlii tapoja ja aikaa. Tee valmistetaan tarkoin määritellyllä tavalla vuosien ajan hiotuin liikkein hitaassa seremoniassa. Tavoitteena on täydellinen esteettinen elämys.

Arkena ei ehkä kannata pyrkiä vastaavaan yksityiskohtien hallintaan, mutta joku tolkku pitäisi olla teen nauttimisessakin. Kahvilat tarjoavat teepusseja, jotka ovat olleet ilman suojakuorta viikkojen, kenties kuukausien ajan odottamassa ostajaa. Niistä ei irtoa muuta kuin tanniineja ja väriä.

Kahviloissa tee kuitenkin sentään vaihtuu useammin kuin firmojen neuvotteluhuonevalikoimissa, joista ehdottomasti olen poiminut huonoimmat tee-elämykseni.

Tässä neuvotteluhuoneteen pikakurssi:

1. Teepussit ovat ihan ok, jos ne on suojattu ilmatiiviisti.
2. Parasta on kuitenkin laadukas irtotee. Hauduta pannullinen.
3. Vihreän teen ei kuulu olla kovinkaan vihreää - annostelu pienemmäksi.
4. Esanssein höystetyt makuteet eivät välttämättä ole teenystävän suurinta herkkua.

Tosin jo teen tarjoaminen vaihtoehtona on sivistyksen merkki. Kiitos siitä.

lauantaina, maaliskuuta 25, 2006

Kosminen illallinen

Olin eilen taas Kosmoksessa (omituinen viikko). Nyt syötiin kolmen ruokalajin illallinen ajan kanssa kolmen ystävän jälleennäkemisen kunniaksi. Jälleennäemme kolmesti vuodessa, ja joka kerta asiaan suhtaudutaan yhtä juhlallisesti. Tapaaminen onkin hyvä syy etsiä toinen toistaan parempia ruokakokemuksia. Mainittakoon, että porukkamme lempinimi on Sitruunat. Olemme niin happamia... tai sitten emme...

Otin suositusmenun (http://www.ravintolakosmos.fi/suomi/menu.htm). Kyllä oli hyvää - ja tuhtia. Possu risottoineen oli niin jytkyä syötävää, että olisi riittänyt raavaalle miehellekin. En yleensä syö sianlihaa muulloin kuin jouluna, mutta tämä todella maistui.

Menun läpi kävi väriteema. Punajuuri, punaviini ja vadelma värjäsivät ruokia pehmeästi mutta näyttävästi. Illalliseni kruunasi jälkiruoan kanssa tarjottu Recioto della Valpollicella. Recioto on tehty kuivahtaneista rypäleistä, sikäli se muistuttaa monia muita ihania jälkiruokaviinejä, mutta Recioto on punaista. Maku yllättää iloisesti - maistatin sitä eilen muilla, ja hyväksyntä oli ilmeikästä.

Kuten todettu jo torstaina lounasjutun yhteydessä, Kosmos ei ole mikään trendipaikka eikä Michelinmesta, mutta siellä käy mielellään. Salin tunnelma on toki keskeinen tekijä, jota kaurismäkeläisen karusti artikuloivat tarjoilijat täydentävät. Sliippaamaton mutta sinänsä ihan asiallinen palvelu on kuin aikamatka vanhoihin aikoihin - suomalainen suoraviivaisuus elää Kosmoksessa. Ei ihme, että paikka on aina täysi.

torstaina, maaliskuuta 23, 2006

Kosminen lounas

Kävin tänään lounaalla Kosmoksessa. Kolmen ruokalajin sijaan söimme vain kaksi, koska Kosmoksen annokset ovat tuhteja.

Ruoka oli hyvää ja umpisuomalaista, ei siis tajuntaalaajentavaa mutta varsin kelvollista. Runsas tuore tilli siian, keitettyjen perunoiden ja voin kera oli sillä tavalla klassinen makuyhdistelmä, ettei sitä trendipaikoista saakaan. Kesä tulvahti pöytään!

Ruokaseura oli erinomaisen avarakatseista ja omaleimaista, oli oikein kuukauden tapaus tämä lounas. Puhuimme heikoista signaaleista yhteiskunnallisen muutoksen merkkeinä. Löysimme yhden erityisen kivan signaalin, jonka aiomme kääntää bisnesyhteistyöksi.

Mainittakoon, että Slow Food Movement liittyi päivän aiheeseen...

maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

Hedelmäinen yllätys

Viikonlopun taimen tuhteine lisukkeineen sai seurakseen ennestään tuntemattoman viinin. Alkon merkinnät lupasivat muun muassa trooppisia hedelmiä, ja niistäkös me pidämme.

1999 Chateau de Cruzeau helli makuhermoja. Se ei ollut täydellinen yhdistelmä uunikalan kanssa, ehkä liiankin hedelmäinen sille mutta mieluisa maistella muutoin.

torstaina, maaliskuuta 16, 2006

Unohtumattomia illallisia 4

Mökillä kokatessa kannattaa suosia itsekseen valmistuvia ruokia. Useimmiten pilkon jo kaupungissa valmiiksi ison kasan erilaisia vihanneksia. Nakkaan ne pihahellan keittopinnan laidalle kasariin hautumaan. Lämpöä ei saa olla liikaa, etteivät ainekset pala pohjaan. Vihannesten kypsyttyä hyvän aikaa aloitan lihan paistamisen. Kanaruoka on aloitettava miltei yhtaikaa vihannesten kanssa, varsinkin jos on mennyt tyhmyyksissään valitsemaan paksuja kananrintoja ohuiden leikkeiden sijaan.

Eräs tällainen mökki-illallinen meni todella nappiin. Vuosi oli muistaakseni 2002.

Mukanamme oli ystäväpariskunta. Olimme hakeneet Hertsikan K-Hertasta marinoidut karitsanfileet, ja pilkkoneet kesäkurpitsaa, porkkanaa, sipulia ja munakoisoa ison kulhollisen. Vihannesten sekaan hyvin öljyttyyn pataan nakattiin runsaasti yrttejä a la Provence ja hieman valkopippuria ja suolaa. Sitten ne pääsivät hautumaan. Hellan laidalla kiehahtivat myös perunat. Niiden kypsyessä tehtiin salaatti. Kaupungissa pesty ja valutettu salaattiaines sekoitettiin yhteen tomaattisiivujen kanssa, päälle oliiviöljyä ja hieman mustapippuria. Sitten paistettiin lampaanfileet.

Jännittäväksi aterian teki se, että sitä valmistettiin aivan elokuun lopulla. Oli todella kuuma kausi, joten vielä illalla oli miltei +25 astetta lämmintä. Mutta oli armottoman pimeää! Mökin pihavalo ei riitä valaisemaan pihahellaa, joten mukana ollut 8-vuotias poika auttoi kokkia näyttämällä valoa taskulampulla. Siinä sitä sitten tutkittiin, näyttääkö sapuska kypsältä. Minuutteihin ei voi täysin luottaa, kun käyttää elävää tulta ulkona.

Lampaiden onnistumista edesauttoi se, että kokille tuli puhelu, joka pakotti pitämään fileet vajaan minuutin pidempään tulella. Juuri ne viimeiset sekunnit olivatkin tarpeen! Liha oli melkomoisen maukasta. Ja kunnia meni siis ainakin puoliksi Hertan lihamestarille.

tiistaina, maaliskuuta 14, 2006

Elävä tuli

Ajattelen jo kesää... Mökkikokkaaminen on parasta ulkosalla. Ahtaissa keittokomeroissa ei ole kiva tehdä töitä. Veljeni mökillä on pihalle muurattu puuhella savupiippuineen. Keittopinta on saatu vanhan puuhellan levyistä.

Ulkokeittiöiden haaste kaupunkilaiselle on elävä tuli. Pannun kuumuutta saa todella vahtia. Puita lisättyään voi nopeasti polttaa sapuskan, ellei muista vetää pannua sivuun keskeltä hellaa. Ja liian vähillä puilla ei kypsy muu kuin kokki itse. Esimerkiksi lettujen paistaminen on varsin intensiivinen suoritus kaiken sen vahtaamisen tuotoksena.

Ulkona ja elävällä tulella tehty ruoka on kuitenkin taivaallista. Voi johtua siitä, että on kauhea nälkä ulkona huhkimisen seurauksena. Happea on kaikkien aivoissa enemmän kuin toimistopäivän tai sohvaviikonlopun aikana.

sunnuntaina, maaliskuuta 12, 2006

Bruschetta pelastaa laiskan kokin illan

Kun ei jaksa tehdä vaativaa alkuruokaa illalliselle, varsinkin jos pääruoka on suht kevyt ja alkupalan pitäisi hieman täyttää mahaa, kannattaa tehdä bruschetta.

Sen verran niuho olen, että valistan tässä samantien sanan kirjoitusasusta. Siinä siis todella sch mutta tuo sch ei äänny saksalaisittain suhuna vaan sk. Espanjaa ja saksaa opiskelleet harhautuvat helposti tämän italialaisen sanan kanssa.

Hauskan ja helpon bruschetan saa karheasta paahtoleivästä (esim Oululaisen Reilu vehnäleseleipä). Sopiva määrä siivuja kiertoilmauuniin reikäpellille rapeutumaan ja ruskistumaan, sitten pintaan valkosipulipyyhkäisy, raikas oliiviöljy ja aiemmin tehty tomaatti-sipulimurska (mieluiten kaltatuista ja siemenettömistä tomaateista). Sitten hieman mustapippuria. A vot.

Joskus teen niin, että lataan päälliset leipiin ja lisään himpun parmesaania tai mustaleimaa ja kuumennan kiertoilmassa noin kymmenen minuuttia.

Pääasia on, ettei leipää tungeta liian täyteen kosteita päällikerroksia. Sen tulee säilyä rapeana.

Rubrato!

Feudi di San Gregorio tekee kivoja viinejä. Lacrima Christi del Vesuvio Rosso on kuulunut säännöllisiin tuttavuuksiin jo muutaman vuoden ajan. Vasta nyt huomasin, että sama valmistaja tekee toista mainiota punkkua. Ensimmäinen Rubrato avattiin toissapäivänä pihvin ja salaatin seuraksi. Erittäin miellyttävä kokemus.

Rubrato tuo mieleen Etna-punaviinit sillä erotuksella, että Rubrato maistuu myös Suomessa. Joidenkin Etna-viinien kanssa nimittäin tuntuu siltä, että niitä olisi paras juoda niiden kotiseudulla umpisisilialaisen menun täydentäjänä.

Valkoinen Lacrima Christi taas on toiminut hyvin hieman chilistenkin ruokien seurana, sen verran hedelmäinen se on.

lauantaina, maaliskuuta 11, 2006

Paras keitto

Anna-lehden julkaisema Parhaat keitot -kirja on innostanut mieheni tekemään sosekeittoja. Nyt kun konsepti on tuttu, reseptejä ei tarvitse lukea. Otetaan mieluisia juureksia ja vihanneksia, keitetään, soseutetaan ja maustetaan. Peruna, selleri, porkkana ja sipuli on yleisin yhdistelmä. Maukasta.

Eikä mitään cremejä tai kermoja edes kaivata, suolaa, pippuria ja yrttejä vain. Kevyt ja nopea arkiruoka.

Rymd ruletti

1970-luvulla suomalaiset mökkeilivät ahkerasti. Mökit olivat vaatimattomia - jääkaappi ei todellakaan ollut vakiovaruste. Tilanpuute vaivasi niin keittiöitä kuin täyteen pakattuja autoja, joilla mökille matkattiin perjantain ruuhkassa. Ruokataloudesta vastaavat turvautuivatkin vippaskonsteihin saadakseen ravintopuolen kuntoon. Rymd-juoma oli yksi näistä konsteista. Sillä pidettiin lapset tyytyväisinä.

Rymdiä myytiin jauheena. Kun sen sekoitti veteen, saatiin mehua. Näin kätevästi peittyivät myös kaivo- tai järviveden makuvirheet.

Itse muistan railakkaanpinkin vadelma-Rymdin. Joimme sitä veljen kanssa mieluusti. Jälkeen päin on mietityttänyt väri- ja säilöntäaineiden määrä. Eräs Rymdin muistava ikätoveri kertoi syöneensä jauhetta, kun se oli niin hyvää.

torstaina, maaliskuuta 09, 2006

Unohtumattomia illallisia 3

Japani päässee tarinoihini mukaan useammankin kerran, sen verran vaikuttava ruokakulttuuri se on.

Tämä illallinen oli kerrassaan tasokas ja hienostunut. Japanilaiset yhteistyökumppanit halusivat tarjota tiimillemme yhteistyötä edistävän arvokkaan illallisen. Ruokalajeja oli seitsemän. Tarjolla oli muun muassa haineväkeittoa. En tiennyt, että sitä on muuallakin kuin Aku Ankan sivuilla - se kuulostaa periaatteessa samalta kuin pääskysenpesät, joita Ankat söivät Kiinan-matkallaan.

Toinen erikoissapuska oli erittäin kallis äyriäinen, jota lennätetään Japaniin suurin piirtein Tasmanian mereltä. Sillä on nelitavuinen nimi, jota en millään saa nyt mieleeni. Emme olleet kuulleetkaan siitä aiemmin, joten illallisen tehot hieman heikkenivät - emme huokailleet ällistyksestä, koska emme tienneet, miten kalliista sapuskasta oli kyse. Saimme faktat selville vasta myöhemmin.

Hainevä kellui kypsennettynä äyriäiskeiton pinnalla. Siihen oli kirjoitettu jokin japanin kielen merkki kastikkeella. Keitto oli ihanaa mutta hainevä ei niinkään... Se oli suhteellisen mauton ja erittäin rasvaisentuntuinen. Ällistelimme kyllä ruokaa sopivan äänekkäästi, joten tarjoajat olivat mielissään. Tuskin sitä toiste syönkään.

Nämä olivat alkuruokia. Jatkossa seurasi hieman konventionaalisemmin dim sum-nyyttejä, kasviksia ja lihaa. Viinin kanssa tarjottu italialainen punaviini oli loistokas. Japanilaisten joukossa oli viiniharrastaja, joten tämä puoli oli hyvässä hoidossa. Mies käyttikin viinin valintaan niin aikaa kuin harkintaa.

Erityisen hauskaksi illallisen teki kuitenkin paluumatkalla ymmärtämme seikka. Japanissa ei arvosteta naisia, jotka syövät reippaasti ruoasta nauttien tai nauravat äänekkäästi. Pitää olla niukkaruokainen, hiljainen ja ymmärtää poistua siinä vaiheessa, kun olisi tyttöbaarin aika. Seurueemme kaksi naista - minä ja Lea - teimme asiat juuri nurinpäin. Tilannetta saattoi pelastaa se, että molemmat olemme lohikäärmeitä sikäläisen horoskoopin mukaan - arvokas merkki - mikä onneksi tuli mainittua illan aikana. Lännessä sillä ei pääse briljeeraamaan.

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Muuttuva makuaisti

Malesialainen bestikseni on totuttanut minut mahdottomiin chilimääriin muiden extreme-makujen lisäksi. Ei siis ihme, etteivät bergenströmiläiset ohjeet riitä. Mutta eivät tunnu riittävän muillekaan. Suomalainen suu on muuttunut. Ystäväpiirini syö varsin tulista sapuskaa ylipäätään.

Vielä 1980-luvulla isäni nosti metakan, kun olin heidän keittiössään rohjennut tehdä valkosipulilla maustettua ruokaa. Suomalaisella maaseudulla kasvanut jälleenrakentajakansa vannoi suolan ja pippurin nimiin. Muut mausteet haisivat pahalta, kenties jopa epäsuomalaiselta. (Mauttomuus ja värittömyys on ilmeisesti suomalaisuuden ytimessä, mikä näkyy myös poliittisella kentällä.)

Ei mennyt kuin muutama vuosi valkosipuloidusta perunalaatikosta, kun isäni mainosti leivän päälle levitettyä raakaa valkosipulia loistoherkkuna. Espanjanmatkat olivat muuttaneet hänen makuaan. Sittemmin hän on syönyt varsin tappuraisia thaisooseja meillä vieraillessaan, mutta niiden kanssa ei vastaavaa menestystä vielä ole nähty. Ehkä ajan kanssa.

tiistaina, maaliskuuta 07, 2006

Muka intialaista

Samalla tavoin skandinaavisen mietoja kuin Bergenströmin ohjeet ovat yllättäen myös jotkin Manju Malhin Intialaisen keittiön (2005) reseptit. Emme ole vielä kokeilleet niitä laajalti, mutta ainakin aloo gobhi (mausteinen peruna-kukkakaalipaistos) nolasi minut sukulaisille tarjotulla lounaalla. Illuusiota intialaisuudesta ei synny annetuilla ohjeilla. Seuraavan kerran tuplaan tai triplaan maustemäärät.

maanantaina, maaliskuuta 06, 2006

Mausteet ja Skandinavia

Joskus hyvää ruokaa syntyy miltei vahingossa. Kokkausintoni vaihtelee suuresti, mutta ruoanlaittokuumeen ollessa pahimmillaan tartun huoletta uusiin resepteihin.

Kerran päätin kokeilla pateen tekemistä. Ei se voi olla mahdotonta. Eikä ollutkaan. Ostin vuoan, ja aloin selata keittokirjoja. Sopiva resepti löytyi reippasta ruotsalaiskirjasta Rakkautta, oliiveja ja timjamia, Hyvän olon ruokaa, jonka ovat keittäneet kokoon Anna Bergenström ja Fanny Bergenström (2004). Alkupalana tarjoiltu kalapatee syntyi kertaheitolla, maku oli hienostunut ja rakenne ensiluokkainen, vaikka itse sanonkin. Viini sattui yhtä lailla kohdalleen, ja siitä keitetty kastike keittyi kasaan miltei itsekseen. Kriittinen maistajakunta oli tyytyväinen.

Anna Bergenström tarjoaa varsin luotettavia ohjeita, mutta kerran hän on pettänyt minut pahasti. Syynä ovat mausteet.

Bergenström on matkoistaan huolimatta varsin skandinaavinen chilin käyttäjä. Itse rappaan chiliä reilummin kerralla. Kun tein jotain Annan ohjetta ensi kertaa ja suoraan vieraille, olin vajota pöydän alle maistaessamme sapuskaa. Ei makua. Tai siis raaka-aineiden maku sellaisenaan, mutta ei itämaista säväystä, jota nimenomaan piti olla. Ou nou.

Italian viinit

Aiemmin jo mainitsemani portviinikirjan lisäksi minulla on toinenkin herkkupala kirjahyllyssä odottamassa sopivaa hetkeä. Edellisen työpaikkani kollegat ja pomo antoivat lähtiäislahjaksi Unto Paanasen teoksen Italian viinit (Helsinki 2003). Voiko olla osuvampaa lahjaa juuri minulle? Ei.

Olen jo pari kertaa tarkistanut siitä unohtumaan päässeitä perustermejä. Lisäksi jälkiruokaviinien kirjo on tullut tutuksi, mistä olikin hyötyä lauantaina, kun päädyimme ex tempore illastamaan Torniin. Nautimme siellä jälkiruoan kanssa lasilliset reciotoa! Nam.

lauantaina, maaliskuuta 04, 2006

Unohtumattomia illallisia 2

Olin työmatkalla Japanissa vuosia sitten. Pomo päätti viedä koko seurueen ulos syömään, mieluiten jotain perijapanilaista, kun kerran niin kauas olimme päätyneet. Hotellin puutarhassa oli matala majamainen ravintolarakennus karppilampien keskellä. Sitä suositeltiin hotellin respassa, enkä jälkeenpäin yhtään ihmettele miksi.

En ollut koskaan syönyt hummeria, joten päätin ottaa sitä, maksoi mitä maksoi. Olin kyllä jo tiedostanut pomon silmienliikkeistä, että hintataso ei ollut aivan toivottu. Hän tuijotti myrtyneenä hymyillen listaa.

Istuimme kokin työtilan ympärillä, joten sain seurata hummerini valmistumista. Kokki tempaisi kovasti huitovan eläimen sammiosta, toi sen näytille, ja kuumensi paistolevyn tulikuumaksi. Sitten hän humautti hummerin kahtia kertalaakilla ja nakkasi edelleen jalkojaan heiluttavat puolikkaat kuumalle levylle. Äkkiäkös se siinä kypsyi. Levyltä sapuska tuikattiin lautaselle eteeni. Hyvää se oli mutta varsin niukka eväs. Tuoreus kyllä oli taattu. Hummeri maksoi nelisensataa markkaa.

Illallisen jälkeen pomo tuskaili laskua ja mietti selitystä omalle esimiehelleen. Minä söin minibaarista hiukopalaa ennen nukkumaan menoa.

perjantaina, maaliskuuta 03, 2006

Unohtumattomia illallisia 1

Vietimme Millennium-vuodenvaihdetta viiden hengen voimin Toskanan itälaidalla. Sää oli kamala, ja vuokratalo jääkylmä. Mielenylennystä haettiin hyvästä ruoasta ja juomasta, ja niitähän piisasi. Lähellä sijainneessa pikkukaupungissa oli kalaravintola, johon menimme heti joulun jälkeen suhteellisen epäluuloisina. Kalaahan kannattaa yleensä syödä rannikolla tai ylipäätään jonkin vesistön lähellä. Noh, yrittänyttä ei laiteta. Päätimme kokeilla.

Ruoka oli laadukasta ja herkullista. Epäluulot olivat poispyyhityt saman tien.

Varasimme pöydän myös uudenvuodenaatoksi. Saimme mukaamme menukortit, joita parhaan mukaan käänsimme suomeksi sanakirjan avulla. Oli melko outoja ruokalajeja. Väliotsikoita oli kuusi: alkuruoka, pasta, väliruoka, pääruoka 1, pääruoka 2, jälkiruoka. Kunkin alla oli useita vaihtoehtoja. Niistä sitten etukäteen valitsitsimme omat suosikkimme, jottemme epähuomiossa puutteellisen kielitaidon avittamana päätyisi syömään siansorkkia, joita myös oli menussa mukana.

Uudenvuodenaattona hurautimme holviravintolaan. Tunnelma oli helposti katossa, kun katto oli matalalla, mutta joka tapauksessa juhlallista ja ainutkertaisen tuntuista oli heti alusta asti. Isäntä oli ylitsevuotavaisen ystävällinen. Viinipullo avattiin, ja alkuruoka saapui. Heti ensimmäisen alkuruoan jälkeen tajusimme, etteivät lukuisat vaihtoehdot menun väliotsikoiden alla olleetkaan vaihtoehtoja, vaan kaikki ne yli 15 ruokalajia tulivat kaikille!!! Myös siis siansorkat.

Kummasti jaksoimme syödä koko komeuden. Viinikin kuului menun hintaan, joka oli 300 muinaista markkaa per naama. Talo tarjosi vielä kuohuviinin kello kahdentoista lyöntien jälkeen poksautettavaksi ja sikarit seurueen miehille. Sanoisin, että hinta-laatu-suhde oli kohdallaan.

Siansorkkia kannattaa kokeilla, jos niitä joskus kohdalle sattuu.

torstaina, maaliskuuta 02, 2006

Oppia

Ruokia ja juomia oppii yhdistämään myös kursseilla. Haaga-Perho täydennyskouluttaa myös harrastajia .