maanantaina, heinäkuuta 31, 2006

Luomu ei ole ihmistä varten

Tämän päivän Hesari pohtii luomun suosiota. Useimmat esitetyt syyt - terveellisyys, maku ja maaseudun menestys- ovat ihmiskeskeisiä. Niissä ihminen voi paremmin. Itse en usko luomun maistuvan välttämättä paremmalta tai edistävän juurikaan terveyttäni. En vain halua, että maaperään tungetaan lannoitteita ja kasveihin ruiskutetaan myrkkyjä, puhumattakaan eläinten huonosta kohtelusta. On tietysti kiva, jos en saa ruoasta satoja lisäaineita tai myrkkyjäämiä, mutta pääsyy luomun käytöön on eettinen: ihmisellä ei ole oikeutta pitää eläimiä lihotettavina vankeina tai pilata vesistöjä lannoittein. Näin ollen luomu ei siis ole minua vaan luontoa varten.

Ei ole ihme, etteivät kaikki koe luomun kalliimpaa hintaa oikeutetuksi, jos luomuruokien makuero ei ole tuntuva. Kun terveellisyyskään ei ole todistettua, omaa hyvää edistävät syyt rapistuvat käyttökelvottomiksi. Eläinten oikeudet eivät taida kaupan kassalla loppulaskua arvioitaessa merkitä paljoakaan. Ehkä jonkinlainen systeemiajattelu voisi purra. Sen mukaan ekologista systeemiä ei saa sorkkia kemiallisin lisin.

Hesarin haastattelema Luomuliiton toiminnanjohtaja Arja Peltomäki uskoo luomuhengen olevan nosteessa, joten ehkä on syytä optimismiin. Ehkä eettisyys on muotia.

keskiviikkona, heinäkuuta 26, 2006

Epämiellyttävä tuttavuus

Usean hellepäivän ajan ihmettelimme kotona, mikä haisee. Palloilimme ympäri keittiön seutua kuin parhaatkin vainukoirat. Epäilimme aiheuttajan luuraavan biojäteämpärissä tai viemärissä. Jopa Kodin putkimiestä kokeiltiin. Heitin pois leikkokukatkin, koska epäilin maljakon vedessä mätänevän kasvinosia.

Haju tuli ja meni, eli se ei ollut jatkuvaa. Yhtäkkiä huomasimme hajun liittyvän jääkaapin oven avaamiseen. Mein gott, oliko jääkaapissa jotain pilaantunutta? Kaappimme on yleensäkin puolityhjä, joten se oli nopeasti tarkastettu. Sitä paitsi se oli pesty vain kuukausi aiemmin.

Lopulta tajusimme hajun aiheuttajan. Bierkäse. Siis olutjuusto. Juusto maistuu miedolta mutta löyhkää kuin ruumis. Se oli sen juuston menoa.

maanantaina, heinäkuuta 24, 2006

Lounas asuntomessuilla

Tänä vuonna Espoossa pidettävien asuntomessujen catering on olosuhteisiin nähden tasokas. Nautimme viikko sitten tiistaina Kauklahdessa kanalounaat, joissa oli makua enemmän kuin missään työpaikkani Sodexho-ravintolan tarjoomuksissa. Osoittautui, että cateringiä pyörittää Casseli, mikä ei oikeastaan yllättänyt. He nimittäin hoitivat muutama vuosi sitten isäni merkkipäivien tarjoilut lapsuudenkotini pihassa tyylikkäästi ennätysmäisestä kaatosateesta huolimatta.

Casselin telttalounas saa viitosen, siis vain yhden vähemmän kuin Wanha mylly.

sunnuntaina, heinäkuuta 23, 2006

Tampereen paras Hella

Ooh, mikä viikko takana. Tiistai oli kuitenkin ruokamielessä kaiken huippu. Illastin Hella&Huoneessa kahden erinomaisen ystävän kera. Ruoka oli hyvää ja viinit vielä parempia, kuten heillä aina.

En ymmärrä, miksei Hella&Huone saa parempaa näkyvyyttä ruokajournalistien palstoilla. Kerran joku lehti listasi heidät bistroksi! Minusta tuo on aika raakaa piruilua. Kyseessä on nimenomaan illallisravintola, joka peittoaa monta helsinkiläistä kilpailijaansa. Ehkä hintataso on ollut stadilaisille liian edullinen ;-) Neljä ruokalajia ja neljä viiniä nimittäin kustantavat alle 100 euroa per ruokailija. Toki H&H näyttää vaatimattomalta eräisiin kilpailijoihinsa verrattuna, mutta siinä on mielestäni samanlainen pointti kuin Chez Dominiquen sisustuksessa. Interiööri ei kilpaile makuelämysten kanssa.

H&H:ssa valitaan aina joku kolmesta liitutaululle kirjoitetusta menusta. (Tämäkin saattaa olla bistro-nimittelyn takana.) Menujen ruokalajeja saa myös yhdistellä oman maun mukaan. Kuhunkin ruokaan on tarjolla ajatuksella valittu viini. Kaikissa menuissa on juustolautanen pääruoan ja jälkiruoan välissä, ja se on viinien lisäksi H&H:n vahvuuksia.

Ehkä johtuu lomakaudesta, etteivät manselaiset olleet täyttäneet paikkaa piripintaan. Tiistai ei myöskään taida olla suosituimpia illallispäiviä... Muussa tapauksessa on todettava, ettei Tampereella taideta ymmärtää laadun päälle.

Annan H&H:lle 8. (Samalla on huomautettava, että annoin Wanhalle myllylle liikaa. Sille sopii paremmin 6 asteikolta 0-10.)

Ohessa valokuvia - kerrankin muistin niitä ottaa, mikä tosin on täysin skarppien seuralaisten ansiota.






lauantaina, heinäkuuta 15, 2006

Kesä kutsui terassille

Eilen oli yksi kesäkauden tärkeistä juhlista. Loma alkoi! Tai siis mieheni loma alkoi, minulla ei ole lomaa kuin viikko elokuussa.

Lomaa avattiin illallisella Wanhassa myllyssä. Tämän Herttoniemen kartanon takana sijaitsevan ravintolan ehdoton valttikortti on sen terassi. Koska ravintola sijaitsee kartanomuseon puistossa, sinne ei juurikaan kantaudu liikenteen melua. Terassia ympäröi vehreä kasvillisuus, joten olo on kuin jonkun pihapuutarhassa.

Wanha mylly on tunnettu pihveistään. Eräs neljän hengen seurueemme jäsen kertoi käyneensä siellä jo 1970-luvulla. Perinteitä siis on. Nyt mainetta ylläpitävät myös laatuviinit - Myllyssä järjestetään muun muassa viini-iltoja.

Listalla on paljon lihaa, mutta kasvissyöjä voi turvautua selleripihveihin (n 15 e). Jälkiruoat ovat houkuttelevia, ja niihin yhdistetään jalohomeisista rypäleistä tehtyjä jälkiruokaviinejä. A la carten lisäksi tarjolla oli kolme kokonaista menuta. Itse söin Pehtorin menun, muut yhdistelivät ruokalajeja mielensä mukaan.

Kaikille annoksille on yhteistä reiluus. Pihvit tarjoillaan "lankuilta", ja mukana on paljon rapeaa salaattia ja perunoita. Hienostelua ei siis harrasteta annoksien koossa ja esillepanossa, kuten ei myöskään muissa yksityiskohdissa. Esimerkiksi voi tarjoillaan pienissä annosrasioissa, jotka on sujautettu pöytään tuotavaan leipäkoriin.

Pihvit olivat mureita mutteivat ylimaallisia. Kaikki muukin oli ihan hyvää. Jos annan kokemukselle numeerisen arvosanan skaalalla 1-10, 7 olisi aika kuvaava. Tällä skaalalla Chez Dominique saa 10, Nokka 9 ja taannoinen Chicon lounas 2.



perjantaina, heinäkuuta 14, 2006

Jaa wokkia muka?

Kuluneella viikolla kokeilimme taas uutta lounaspaikkaa työporukan kanssa. Nyt vuorossa oli Chico's. En ollut koskaan aiemmin käynyt tämän ketjun ravintoloissa.

Valitsin kanawokin, koska pizza on liian raskasta lounaalle, enkä muutoinkaan syö niitä kuin noin kerran vuodessa. Burgerit eivät myöskään ole suosikkilistallani.

Kanawokki oli kyllä saanut nimensä pääasiassa astian muodon perusteella. Wokkaamisesta tekniikkana ei taatusti ollut kyse. Annoksessa oli nimittäin puolilämpimiä, selvästi seisseitä nuudeleita, jollain tapaa puoliksi kypsennettyä porkkanaraastetta ja kuivia kanasiivuja, jotka oli paistettu jossain joskus. Eikä kastiketta lainkaan. Nämä kuivat aineet oli koottu kasaksi.

Kahdeksalla eurolla olisi saanut paljon parempaa ruokaa jossain muualla.

maanantaina, heinäkuuta 10, 2006

Chiliä, kookosta, limeä, mangoa...

Taannoin mainitsemani Kunnon salaatti! -keittokirja on osoittautunut loistohankinnaksi. Siinä missä maailman kauneinta keittokirjaa (Falling Cloudberries) useimmiten vain luetaan, salaattikirjan päälle on jo kokkauksen tiimellyksessä epähuomiossa kaadettu erilaisia liemiä.

Erityisen riemastuttavaa tässä teoksessa on se, ettei minun tarvitse sitä avata. Mieheni on innostunut väsäämään erilaisia hedelmäsalsoja ja muita kastikkeita kuskuspohjaisille rapusalaateille, samoin kuin tekemään arkeen sopivia yksinkertaisia salaatteja. Jo kahdesti olen päässyt nauttimaan "chili-, kookos- ja limemarinoituja katkarapuja kuskusin kera" josta kuva ohessa. Ruoan nimessä luetellaan myös soosit, joita ovat mangosalsa ja limejogurtti.

lauantaina, heinäkuuta 08, 2006

Ihana ruokaviikonloppu

Ah. Takana on lokoisa piknik (lauantai-iltapäivä) ja ihana illallinen Nokassa (perjantai-ilta). Tällaisia viikonloppuja saisi olla vuodessa enemmänkin, mutta jo sää rajoittaa moista kokemusta. Kun ravintolassa on iso ikkuna auki merelliseen kesäyöhön, tunnelma on aivan eri kuin talvella.

Enkä tietenkään ottanut kuvia ruoista. Söimme Chef Lempisen menun, joka oli mitä mainioin! Yllättävää kyllä, tämä menu ei ole esillä Nokan sivuilla, vain ruokalistakansiossa ravintolassa.

Tämänpäiväinen piknik koostui mitä erilaisimmista aineksista. Oli sushia, kasviskanasalaattia, aasialaista kuivattua kalaa, viittä erilaista juustoa, mansikoita ja tietysti kuohuviiniä, muun muassa. Teet ja kahvitkin saatiin aikaiseksi termospullossa tuodun kuuman veden avulla. Eihän jälkiruokakakkua muuten voi syödä :-)

keskiviikkona, heinäkuuta 05, 2006

Ah Venäjä?

Palatessamme kuuden päivän Venäjän matkalta viime lauantaina olimme suoraan sanoen aika valmista kauraa kotoiseen arkielämään. Kaipasimme Helsingin maukasta vesijohtovettä ja muita arkisia itsestäänselvyyksiä. Tuuletin hiljaa bussissa ylittäessämme EU-rajan. Siis nimenomaan EU-rajan. Jotenkin se viittaa niin ihanasti puhtaaseen ruokaan ja veteen, tolkulliseen kaupantekoon ja turvalliseen ympäristöön.

Tax free -myymälästä raja-asemien välistä ostimme Camparia ja Martinin vermouth biancoa. Ah Italia!

tiistaina, heinäkuuta 04, 2006

Vodkaa museon tiskillä

Mandrogan turistirysässä Syvärin varrella on vodkamuseo. Siis kauppa, joka museonimellään yrittää herättää mielikuvan kulttuuritehtävästä ja täten pyhittää viinanmyyntipuuhansa :-) No, oli siellä toki monenmoisia pulloja, joten se oli myös ekskursio venäläiseen etikettisuunnitteluun. Ja myymäläsuunnitteluun.

Toisaalta myymäläratkaisuja rajan tuntumassa selittävät myös (oletetut) suomalaiset mieltymykset. Onhan Vaalimaalla heti rajan jälkeen Viipurin veikot -niminen myymälä, johon vodkaturisti voi sännätä saman tien. Saman tien varressa on myös Robin Hood, jonka nimi ilmeisen tahallisesti viittaa rahojen siirtämiseen rikkailta köyhille. Siis suomalaisilta venäläisille? Elintasokuilu Suomen ja Venäjän rajan kohdalla on melkoinen.

Koska en ottanut kännykameraa mukaan, minulla ei ole kuvia museosta eikä etiketeistä. Voitte vain kuvitella ison hirsiseinäisen myymälän täynnä vodkapulloja. Toki myymälässä oli myös baaritiski, jotta asiakkaat saattoivat testata tuotteita ennen ostopäätöstä. Otsikosta huolimatta emme itse testanneet tarjontaa. Kahden vuoden takaisen Venäjänmatkan vodkaostoksista kun on vielä toinen pullo kokonaan avaamatta...

Yritin hakea Mandrogaan eli Mantereen kylään sopivaa linkkiä - googlaamalla sain tukun erilaisia risteilyohjelmia eri kielillä. Mandroga vodkamuseoineen tuntuu olevan pakollinen pysähdys kaikilla Karjalan jokiristeilyillä...

maanantaina, heinäkuuta 03, 2006

Azerbaidzanilaisia mansikoita

Viipurin kauppahallin hedelmätiskin pitäjä ottaa pannuun. Miksei rehti kauppatapa voi ulottua myös rajan yli? Me olimme niin ystävällisiä ja avoimia kulttuurieroille, ja mitä tekee tämä laillisen ryöstämisen ammattilainen? Pakkomyy ja puijaa.

Tilanne kehittyi näin. Tarvitsimme jotain raikasta ja terveellistä syötävää kesken bussimatkan Pietarista Helsinkiin; jonkinlainen kevytlounas siis. Rasvainen laivamenu oli turruttanut suumme, joten virkistys oli tarpeen. Ajattelimme ostaa hedelmiä Viipurin kauppahallista bussin pysähdyttyä tunniksi torin tuntumaan.

Astelimme keskellä hallia sijaitsevalle hedelmätiskille. Banaanit näyttivät hyviltä, niitä ainakin otettaisiin. Myös mansikoita oli, valtavia punaisia mansikoita, joita sai koemaistaakin. Kuulemma Azerbaidzanista. Ei huippumakeita mutta kesäisiä ja rasvattomia. Myyjä kipittää heti tiskin takaa lappamaan mansikoita muovipussiin, siis ennen kuin olimme tehneet ostopäätöstä tai sanallakaan inahtaneet ottavamme niitä. Laittoi saman tien kaksi litraa. No, menköön. Myyjä kipitti pussin kanssa takaisin tiskin taa. Pyysin neljä banaania.

Virhe tapahtui jo ennen näitä tapahtumia. Niitä hedelmiä ei olisi saanut ihastella. Olisi pitänyt aivan ensimmäiseksi kysyä happamalla naamalla hintaa ja alkaa tinkiä. Me ajattelimme, että hinta selviää punnituksessa. Äijä punnitsikin tuotteet ja näytti laskimen näytöltä hintaa (sikäläinen tapa). Neljä banaania ja kaksi litraa mansikoita 769 ruplaa. Aivan, 25 euroa.

Leukani loksahti. Ajattelin, että luvusta puuttuu pilkku. Otin kaksi satasta esiin antaakseni niistä toisen. Äijä nappasi molemmat ja sujautti lompakkoonsa ja näytti, että lisää rahaa sieltä taskusta. Kysyin hintaa uudelleen, siiskö 769? "Ei meillä edes ole noin paljon." Kuten ei ollutkaan enää tässä vaiheessa matkaa. Äijä ehdotti, että pelkät banaanit maksaisivat 400 ruplaa. Siis 13 euroa. "No ei!" Seuraava tarjous oli saada kaikki 500 ruplalla. Minulla oli juuri sen verran taskussa, joten ajattelin karseasta tilanteesta päästävän eroon tuolla summalla. Pyysin ne jo lompakkoon sujahtaneet kaksi sataa takaisin, jotta voisin antaa viisisatasen. Edelleen oli kyse uskomattomasta ylihinnasta, mutta prosentuaalisesti oli jo tingitty aika hyvin. Äijä oli valmis tarttumaan seteliini ilman, että jo annetut kaksi satasta olivat palanneet minun käteeni. Tässä ymmärsin jo pelin hengen, enkä luopunut setelistä, ennen kuin saturaiset olivat kädessäni.

Mieheni oli äimän käkenä koko episodista - hänhän oli Venäjällä ensimmäistä kertaa. Häntä kiskominen harmitti enemmän kuin minua, koska olen suhteellisen huoleton maallisen mammonan suhteen.

Kaiken kaikkiaan olimme bussista ulkona Viipurissa 20 minuuttia. Kävelimme heti kauppahallikohtauksen jälkeen takaisin bussiin syömään lounastamme. Mieheni sanoin: "Ensimmäinen ja viimeinen Viipurin reissu." Noh, minulle toinen ja varmasti viimeinen pitkään aikaan.

sunnuntaina, heinäkuuta 02, 2006

Terveisiä Karjalasta!

Tarkemmin sanottuna Laatokalta, Syväriltä ja Ääniseltä. Teimme Etumatkojen Laatokan risteilyn niin kutsuttuun Raja-Karjalaan. Itse kutsun aluetta Novgorodin Karjalaksi, Kannaksen Karjalaa taas Ruotsin Karjalaksi keskiaikaisten rajanvetojen ja kulttuurivaikutteiden mukaan.

Alus jolla matkasimme Pietarista suurille järville ja takaisin oli M/S Kuibyshev. Matkapakettiin kuului täysihoito laivapäivien ajalta - bussimatkoilla kukin hoiti itse ateriansa pysähdyspaikoilla (Rajahovi Suomen puolella Vaalimaalla ja Viipurin tori Venäjän puolella). Kokoonnuimme laivan ruokasaliin kolmesti päivässä. Alkupalat olivat aina jo pöydässä, muut annokset lennähtivät pöytään nuorten tarjoilijoiden kiidättäminä. Tyttöjen sirkeys ja ruoan tuhtius miellyttivät kovin useimpia matkalaisia. Meillä teki hieman tiukkaa ruoan kanssa - ihan kaikkea emme saaneet alas. Esimerkiksi voi-kananmuna-seos kinkkuleikkeen sisällä oli varsin rasvainen annos. En todellakaan voi kutsua täytettä munavoiksi, koska se herättää mielikuvan suomalaisten joulupöytien kanamunamurskasta voilla höystettynä. Laivalla tarjottu täyte oli voita, jossa oli hieman kananmunaa.

Kalaruoat olivat mainioita, liharuoat taas varsin tavanomaisia. Lihapullat saavat erikoismaininnan suuresta koostaan - nekin tosin olivat niin rasvaisia, että pullien jäähdyttyä rasva alkoi näkyä niiden rakenteessa ja tuntua maussa hieman turhan selvästi. Mainittakoon, ettei kanaa tarjottu lainkaan, ja kasviksia oli vain koristeena. Annokset olivat myös aika pieniä. Niiden tuhti kaloripitoisuus tosin piti nälän poissa pitkienkin ateriavälien yli...

Kuten sanottua, useimpia ruoka miellytti. Suomessa on siis makueroja ;-) Täytyy toki todeta, että matkustajien keski-ikä oli varsin korkea. Suurin osa heistä oli eläkeiässä, ja ikähän selittää makutottumuksia, ainakin rasvan ja suolan käytön suhteen, eikö? Muistan nähneeni yhden lapsen meidän ruokasalissamme, toisen salin kokoonpanosta en tiedä. Mitäpä lapsia kiinnostavaa tuolla matkalla olisikaan ollut? Vain sotahistoriaa, kansanperinnettä ja uskonnollisia vierailukohteita.

Niille jotka ihmettelevät mitä me siellä teimme mainittakoon, että olen (siis nimenomaan minä, ei mieheni) hurahtanut sotahistoriaan. Ei, en halua Karjalaa takaisin. En myöskään kuulu vapaaehtoisiin maanpuolustajiin. Kunhan vain olen kiinnostunut historiasta. Sitä paitsi minulla on karjalaiset sukujuuret. Ja moni muu paikka on jo koluttu, joten nyt oli aika ylittää itäraja.

No, joka tapauksessa ruokamielessä matka oli sukellus venäläiseen kotiruokaan, kuten Etumatkat asian ilmaisee. Viiniä emme nauttineet, Altai-vodkaa sen sijaan kyllä. Vodkasta ja muista makupoliittisista yksityiskohdista lisää lähipäivinä.