Azerbaidzanilaisia mansikoita

Viipurin kauppahallin hedelmätiskin pitäjä ottaa pannuun. Miksei rehti kauppatapa voi ulottua myös rajan yli? Me olimme niin ystävällisiä ja avoimia kulttuurieroille, ja mitä tekee tämä laillisen ryöstämisen ammattilainen? Pakkomyy ja puijaa.

Tilanne kehittyi näin. Tarvitsimme jotain raikasta ja terveellistä syötävää kesken bussimatkan Pietarista Helsinkiin; jonkinlainen kevytlounas siis. Rasvainen laivamenu oli turruttanut suumme, joten virkistys oli tarpeen. Ajattelimme ostaa hedelmiä Viipurin kauppahallista bussin pysähdyttyä tunniksi torin tuntumaan.

Astelimme keskellä hallia sijaitsevalle hedelmätiskille. Banaanit näyttivät hyviltä, niitä ainakin otettaisiin. Myös mansikoita oli, valtavia punaisia mansikoita, joita sai koemaistaakin. Kuulemma Azerbaidzanista. Ei huippumakeita mutta kesäisiä ja rasvattomia. Myyjä kipittää heti tiskin takaa lappamaan mansikoita muovipussiin, siis ennen kuin olimme tehneet ostopäätöstä tai sanallakaan inahtaneet ottavamme niitä. Laittoi saman tien kaksi litraa. No, menköön. Myyjä kipitti pussin kanssa takaisin tiskin taa. Pyysin neljä banaania.

Virhe tapahtui jo ennen näitä tapahtumia. Niitä hedelmiä ei olisi saanut ihastella. Olisi pitänyt aivan ensimmäiseksi kysyä happamalla naamalla hintaa ja alkaa tinkiä. Me ajattelimme, että hinta selviää punnituksessa. Äijä punnitsikin tuotteet ja näytti laskimen näytöltä hintaa (sikäläinen tapa). Neljä banaania ja kaksi litraa mansikoita 769 ruplaa. Aivan, 25 euroa.

Leukani loksahti. Ajattelin, että luvusta puuttuu pilkku. Otin kaksi satasta esiin antaakseni niistä toisen. Äijä nappasi molemmat ja sujautti lompakkoonsa ja näytti, että lisää rahaa sieltä taskusta. Kysyin hintaa uudelleen, siiskö 769? "Ei meillä edes ole noin paljon." Kuten ei ollutkaan enää tässä vaiheessa matkaa. Äijä ehdotti, että pelkät banaanit maksaisivat 400 ruplaa. Siis 13 euroa. "No ei!" Seuraava tarjous oli saada kaikki 500 ruplalla. Minulla oli juuri sen verran taskussa, joten ajattelin karseasta tilanteesta päästävän eroon tuolla summalla. Pyysin ne jo lompakkoon sujahtaneet kaksi sataa takaisin, jotta voisin antaa viisisatasen. Edelleen oli kyse uskomattomasta ylihinnasta, mutta prosentuaalisesti oli jo tingitty aika hyvin. Äijä oli valmis tarttumaan seteliini ilman, että jo annetut kaksi satasta olivat palanneet minun käteeni. Tässä ymmärsin jo pelin hengen, enkä luopunut setelistä, ennen kuin saturaiset olivat kädessäni.

Mieheni oli äimän käkenä koko episodista - hänhän oli Venäjällä ensimmäistä kertaa. Häntä kiskominen harmitti enemmän kuin minua, koska olen suhteellisen huoleton maallisen mammonan suhteen.

Kaiken kaikkiaan olimme bussista ulkona Viipurissa 20 minuuttia. Kävelimme heti kauppahallikohtauksen jälkeen takaisin bussiin syömään lounastamme. Mieheni sanoin: "Ensimmäinen ja viimeinen Viipurin reissu." Noh, minulle toinen ja varmasti viimeinen pitkään aikaan.