Ankeita aterioita 4: Neukkuajan ruokapula

1970-luvun lopulla vierailimme koko perhe neuvosto-Tallinnassa. Eestissä oli ruokapula, ja se näkyi myös Viru-hotellin keittiössä. Kolmen ruokalajin ateriaa oli höystetty runsain vehnäjauhokastikkein, joissa sattumat olivat harvassa. Jälkiruoaksi oli aina jokin vanuva kiisseli, minkävärinen milloinkin.

Illallinen oli yhtä tuskaa. Koko komeus vielä tarjoiltiin äärimmäisen muodollisesti pitkiin valkoliinaisiin pöytiin, joissa koko seuramatkaporukka oli yhdessä. Se oli teini-ikäisen helvetti.

Oman säväyksensä aterioihin ja koko matkaan antoi se, ettemme saaneet puhua avoimesti eestiläisen tuttavaperheemme asioista. He olisivat saattaneet joutua vaikeuksiin. Länsimaalaisten kanssa ei saanut veljeillä. Edes hotellihuoneissa meidän ei sopinut puhua, saati sitten ravintolassa, jossa tärkätyt tarjoilijat hiippailevat yhtenään selän takana tarjottimineen.

Ainoa hyvä elämys hotellin kulinaarisessa tarjonnassa olivat aamiaispöydän viiriäisen munat, joita en ollut koskaan ennen syönyt. Ruokakaupoissa sen sijaan ällistelimme sianpäitä, jotka lepäsivät jäähdyttämättömillä tiskeillä. Juuri muuta lihaa ei esillä ollut.